Kirjahyllystäni tarttui kesällä käteen joskus aikoinani lukemani John Kenneth Galbraithin teos ”Raha”. Se on kirjoitettu 70-luvulla, mutta koska perspektiivi oli kauas historiaan, ei kirjan viisauksia voi pitää vanhentuneina.

Galbraith tarkastelee muinaisten yhteisöjen tapoja kehittää vaihdon välineitä, Ranskan vallankumouksen ja USA:n itsenäistymisen ajan pankkitoimintaa ja viime vuosisadan vuoristorataa laman ja huippusuhdanteen välissä sekä sodan keskellä että rauhan merkeissä.

Raha vaihdon välineenä säästää meiltä vaivaa, kun meidän ei tarvitse kantaa selässämme sadan kilon säkkiä perunoita toivoen, että löytyisi joku, joka haluaisi vaihtaa ne nimenomaan siihen hyödykkeeseen, jota sillä hetkellä kaipaisimme. Pankki laitoksena edistää demokratiaa tarjoamalla pääomia käyttöön, sinne, missä ne hyödyttävät ja luovat kasvua. Sen sijaan, että kasa kolikoita tai kultaharkkoja on tyynyn alla ja vain yhden henkilön omaisuutta, ne voivat pankkitalletusten kautta luoda uutta vaurautta. Tallettaja on edelleen yhtä varakas, mutta lainan ottaja saa käyttöönsä pääomaa, jonka avulla mahdollisuudet aukeavat. Yksinkertainen, mutta nerokas oivallus jostain historian hämärästä.

Setelit ovat pankkien myöntämiä velkakirjoja. Ne edustavat nimellisarvonsa verran pääomaa, aikanaan kultakannassa kultaa. Ongelma oli tietysti se, että kullan määrä vaikutti kullan arvoon. Toisaalta, kun seteleitä painettiin liikaa suhteessa kullan määrään, ne eivät enää olleetkaan nimellisarvonsa arvoisia. Ensin niitä painettiin vähän lisää, ja kohta vielä enemmän riskiä venyttäen. Kun syntyi epäilys, ihmiset ryntäsivät pankkeihin vaihtamaan setelinsä kultaan, ja eihän sitä tietenkään riittänyt kaikille yhtaikaa. Seurauksena oli romahdus.

Ranskan vallankumouksen rahoittamiseksi keksittiin uusi väline, assignaatit. Ne edustivat kullan sijasta hyödykettä, jota on vakiomäärä, nimittäin maata. Siinäkin tuli vastaan ongelma. Assignaatteja painettiin monin verroin enemmän, kuin mitä niiden edustamaa maata oli. Seurauksena romahdus. Tosin välissä ranskalaisten onnistui tehdä vallankumous.

Jos kaikki talletusten tekijät ryntäävät pankkiin yhtaikaa nostamaan talletuksensa, rahat eivät riitä kaikille. Se on selvä, ja koko pankkitoiminnan idea. Jotta näin ei käy, pitää ihmisten luottaa pankkiinsa. Ja tietenkin pankin pitää olla luottamuksen arvoinen.

Galbraithin kirjassa oli mainio esimerkki kylmäpäisestä pankinjohtajasta jossain 1800-luvun USA:ssa. Paniikki oli vallannut markkinat, ja ihmiset ryntäsivät pankkeihin nostamaan talletuksiansa. Tämä kylmäpää totesi henkilökunnalleen, että toki asiakkaamme voivat tulla tänne nostamaan rahansa. Me palvelemme, MUTTA muistakaa jakaa rahat pieninä seteleinä. Tehkää se hitaasti. Toimenpiteen pitää viedä mahdollisimman paljon aikaa. Näin tehtiin, ja sulkemisaikaan pankinjohtaja ilmoitti, että kaikkia asiakkaita, jotka ovat ehtineet siihen mennessä konttoriin sisään, palvellaan, kunnes he ovat saaneet rahansa. Paniikki alkoi hellittää, ja tämä riskinottajapankki oli niitä harvoja omalla alueellaan, jotka selvisivät. Koska siihen luotettiin.

Oli kyse rahasta, omaisuudesta tai mistä tahansa asiasta, jota ihmiset vaihtavat keskenään (myymällä tai ostamalla), tärkein arvonsäilyttäjä on luottamus. Joko luotat kultahipun arvoon tai uskot sen menettävän arvonsa jostain syystä.

Luottamuksen rakentaminen esimerkiksi brändimarkkinoinnissa vaatii aikaa ja johdonmukaisuutta. Ja kuten kliseinen sanonta kuuluu, sen luottamuksen voi menettää hetkessä. Kun tulee romahdus. Markkinoinnissa kannattaa panostaa vastuulliseen pitkäjänteiseen luottamussuhteeseen, eikä vedättää sitä riskirajojen yli valheen puolelle. Riskinvedättäjät, kun ovat niitä, jotka kompastuvat ensin rajaan, jota ei näe ennen kuin sen on ylittänyt liian kauas.