Vientiteollisuus on tärkeä Suomen – kuten minkä tahansa avoimen talouden – kansantalouden kasvulle.

Valitettavasti kuitenkin vientiteollisuuden yksipuolinen korostaminen – erityisesti valtiovallan taholta –vaikeuttaa sen valtavan taloudellisen potentiaalin hahmottamista, joka liittyy maamme yksityisen palvelusektorin ja kaupan elinvoimaistamiseen.

Esimerkiksi valtiovarainministeriön ylijohtajat kirjoittivat taannoin Helsingin Sanomissa (15.1): ”Kulutuksen ja investointien kasvu on nostanut Suomen noin prosentin tuntumaan ­asettuvalle kasvu-uralle. Ilman viennin selvästi ripeämpää ­elpymistä edellytyksiä tätä nopeammalle kasvulle ei kuitenkaan ole. Velkaantumiselle perustuvan yksityisen kulutuksen varassa ei synny kestävää kasvua”.

Itse valtiovarainministeri toisti saman viime viikolla (HS 3.2): ”Kestävää kasvua syntyy vain viennistä, eikä vienti vielä vedä kunnolla.”

Yksikään lauseista ei tietysti sinänsä ole väärin – esimerkiksi talouskasvu olisi toki vielä nopeampaa, jos viennin kasvu olisi nopeampaa. Valitettavasti lausunnoista syntyy kuitenkin kuva, että yksityinen kulutus – joka paljolti koostuu kotitalouksien ja yritysten kaupan sektorilta ostamista palveluista ja tavaroista – olisi jopa haitallista talouskasvullemme.

Ja tämä kuva on erittäin väärin.

Samoin on väärin se vanha – ja erittäin valitettava – myytti, että emme vaurastu pesemällä paitoja toisillemme. Vaikka ministeriön virkamiehet eivät tätä myyttiä mainitse, myytin olemassaolo osoittaa paitsi palvelu- ja kaupan sektorin tunteenomaista halveksuntaa, myös täydellistä ymmärtämättömyyttä sen roolista talouskasvulle.

Talouskasvun itseään toteuttava, ”positiivinen noidankehä” nimittäin nimenomaan syntyy mikrotason palveluista ja kaupankäynnistä, joita kuluttajat ja yritykset tekevät toistensa suuntaan.

Kansantuotteen kasvua – arvonlisäystä – syntyy väistämättä, kun yksi taho tuottaa ja kauppaa toiselle taholle arvokkaan palvelun tai tavaran, toinen kolmannelle ja kolmas ensimmäiselle.

Siinä missä valtakuntien rajat – ja siten esimerkiksi viennin ja tuonnin määritelmät – ovat talouden kannalta lopulta satunnaisia, eivätkä siten oikeastaan todellisia talouskasvun ajureita, edellä kuvattu palveluiden ja kaupan positiivinen noidankehä on vaurauden varsinainen mikrotason moottori. Tai oikeastaan megatason.

Lopuksi vielä muutama konkreettinen fakta kaupan ja palvelusektorin roolista kansantalouden kasvulle.

Väitän siis, että paitsi vientiteollisuuden taantuma, Suomen heikkoa taloutta ja talouskasvua selittää paljolti myös se, että kaupan ja palvelusektorin rooli ei ole tarpeeksi vahva kokonaistaloudessamme.

Kuvaava tilasto on vähittäis- ja tukkukaupan osuus työllisistä: Suomessa tämä osuus on EU-maista kaikkein alhaisin, noin 10% (Eurostat national accounts, 2010). Talouskasvussa Suomea huomattavasti paremmin pärjäävissä verrokkimaissa, kuten Tanskassa, Alankomaissa ja Britanniassa, kyseinen osuus on melkein puolet korkeampi, noin 14%. Kaupankäynnin mallimaassa USA:ssa tämä osuus on vieläkin korkeampi, noin 16%.

Toinen kuvaava tilastofakta on, että kaupan sekä peruskuluttajapalveluiden (mm. ravintolat ja hotellit) tuottama bruttoarvolisäys on Suomessa noin 5 000 dollaria per capita. USA:ssa kyseinen luku on yli 40% suurempi, noin 7 500 dollaria.

Ja ennen kuin huudahdatte, että tämä johtuisi vain USA:n väkiluvultaan suurista kotimarkkinoista, niin kerronpa, että samankokoisessa verrokki-Pohjoismaassamme Tanskassa kyseinen luku on myös noin 7 500 dollaria per capita. Jopa Norjassa, jonka vaurauden tapaamme yksinomaan selitellä öljystä johtuvaksi, kyseinen luku on 7 600 dollaria – ja Sveitsissä, jonka vaurauden tapaamme selitellä finanssisektorista johtuvaksi, jopa 13 000 dollaria.